Iranin pakolaiset saapuvat kohta Sipooseen. Yhteistä tulijoille on, että takana on vaikeita kokemuksia ja pitkä odotus pakolaisleirillä, mutta sen pidemmälle käsitettä ”pakolainen” ei voi yleistää.
Tärkeää on muistaa, että he ovat kunnan uusia asukkaita.
Jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi omana itsenään, ei ”autettavana” kohteena. Välineellistävän asenteen toisessa ääripäässä on jopa ihmisarvon mitätöinti. Nimetön sipoolainen kirjoittaa Sipoon Sanomien nettisivuilla, miten hän ”mieluummin heittää huonekalunsa jokeen, kuin antaa näille elintasopakolaisille”.
Uuteen kotimaahan tulevia pakolaisia on perehdytetty lähtömaassa Suomen tavoille, kerrottu esimerkiksi täällä yleisistä ilmiöistä kuten ruisleipä, metsä, Angry Birds, kerrospukeutuminen ja mieltymys alkoholiin. Yleistäminen on näin päin yhtä mutkikasta. Meille sinänsä tutut asiat tuskin kertovat mitään yksittäisen suomalaisen ydinpersoonasta.
Lisäksi ”maan tavat” ovat jo monipuolistuneet. Paluu historialliseen Suomeen – joka sekin on melko myöhäinen fennomaaninen luomus – on mahdoton. EU-Suomen yhtenäiskulttuuri on pikemminkin hybridi. Viime vuosina sitä on muovannut etenkin Euroopan vapaa liikkuvuus, venäläisväestön lisääntyminen ja työperäinen maahanmuutto. Osaltaan myös turvapaikanhakijoiden ja kiintiöpakolaisten pieni joukko.
Kun muuttuneessa Suomessa eletään taloudellisesti vaikeaa aikaa, joidenkin kansalaisten reaktiot ovat kiehuneet yli. Syy-yhteydet ja mittaluokat menevät sekaisin. Sosiaalisen median huutelijalle vieras – oli hän kuka tahansa – edustaa uhkaa. Tunne selkäytimessä kertoo, että syntipukki valtiontalouden ja oman työpaikan kriisiin on joku ulkopuolinen vapaamatkustaja.
Oman maan leipäjonot ja poppamiehet asetetaan vastakkain, kuten äsken eduskunnassa, missä käsiteltiin Suomen ensimmäistä kehityspoliittista selontekoa.
Omia vähävaraisia puolustaessa unohtuu ihmisten yhdenvertaisuus. Ratkaisevaa olisi pitää kiinni yhtäläisestä oikeudenmukaisuudesta ja korjata samalla taloudellista perustaa, jolle pohjoismainen hyvinvointi on tähän asti rakentunut.
Metelin huono puoli on, että megafoniefekti toimii liian hyvin. Syntyy virhekäsitys, että Suomi olisi möläyttelijöiden maa.
Todellisuus ei ole näin mustavalkoista. Joka kolmas suomalainen osallistuu kuukausittain parin työpäivän verran vapaaehtoistoimintaan. Vastuuta kannetaan, lähimmäisestä välitetään. 80 prosenttia suomalaisesta suhtautuu kehitysyhteistyöhön myönteisesti, ja tärkeyttä korostavien määrä on jopa kasvanut viime vuosina.
Myös Suomen kunnissa on tänä vuonna herätty auttamaan. Tähän on vaikuttanut etenkin yli 2,5 miljoonan syyrialaispakolaisen hätä. Myös Ukrainan tilanne ahdistaa. Jos kriisi vaikeutuu, pakolaisongelma saattaa tulla lähemmäksi kuin on totuttu.
Suomi on tänä vuonna nostanut pakolaiskiintiöitä, ja 500 syyrialaisen lisäkiintiöpakolaisen sijoittaminen kuntiin tapahtui yllätysnopeasti, muutamassa kuukaudessa. Monet nostivat kiintiöitä ja mukaan tuli aivan uusia kuntia.
Sipoon 23 iranilaispakolaisen vastaanoton valmistelut ovat edenneet hyvässä hengessä ja vapaaehtoisvoimin kalustetut vuokra-asunnot odottavat uusia asukkaita.
Paras asuinpaikka ei ole aina suurkaupungin sulatusuuni, vaan onnistuneita esimerkkejä löytyy hyvinkin pienistä kunnista. Hyvää mallia antaa Sipoota puolet pienempi Närpiö, missä joka kymmenes asukas on maahanmuuttaja. Monet Närpiön uussuomalaiset ovat löytäneet työpaikan paikkakunnan kasvihuoneilta. Ehkä myös osa Närpiön tämän vuoden kiintiöpakolaisista.
Kotouttaminen onnistuu, kun ihmiset otetaan ihmisinä.
Marketta Mattila
kunnanvaltuutettu (vihr.)