Jos tulen Sipoon keskustaan maitokauppaan, katson vasemmalle ja rauhoitun. Etenkin keväällä on ilo katsoa kohti vihertyvää nurmikenttää, jolla Porin vasikan ja Pyhä vasikan majesteettiset hahmot vartioivat voimaa uhkuen.
Uskon, että moni ohikulkija ilahtuu samasta näkymästä.
Jo siitäkin syystä, että liikenneympyrät, Pekka Paikkarin ja Mari Paikkarin luomat porkkana- ja pupukumpareet, pakottavat hiljentämään. Peltilehmillä ajavien on pakko hetken verran mietiskellä oman lehmänsä sisällä paitsi luonnon ja sivilisaation suhdetta, myös taiteen olemusta.
Alle kouluikäisenä Miina Äkkijyrkkä veisti hellapuista vasikoita, sittemmin työt ovat kasvaneet jättimittoihin kuten Woima-sonniksi, jonka autosaattue hätkäytti viime kesänä matkatessaan Haminasta Aira Samulinin kotipihaan.
Koot vaihtelevat, aihe pysyy. Lehmä on taiteilijalle rajaton inspiraation lähde.
Lehmä edustaa Äkkijyrkälle turvaa ja sielunkumppanuutta, mutta elikko on myös älyä rassaava konstruktio.
Jaakko Heinimäen kirjallisessa muotokuvassa Miina (2009) taiteilija mietiskelee, että ”aina kun katselen taloja, ajattelen että miten niihin suhteuttaisi ison veistoksen”. Idea ”oikein todella isosta lehmästä” kutkuttaa.
Nikkilän peltilehmistä on vielä matkaa 50 metrin friisiläislehmiin, joita veistäjä on ihaillut Yhdysvalloissa.
Ja kieltämättä, kun katson Sipoon uutta tummanpuhuvaa ja massiivista sote-taloa, varmasti kulmikkuus hälventyisi, jos vastassa olisi suurlehmä, joka katsoisi pientä ihmispoloa eläimen ymmärtävällä ilmeikkyydellä.
Tosin lehmät pelastavat jo nyt. Kestän veistosten värienergian voimalla paremmin kolhot pytingit, joilla Nikkilän vanhaa ydintä on tärvelty.
Ennen Sipoon laitumia Porin vasikka ja Pyhä vasikka elelivät Helsingin Ruoholahdessa. Kuvataideakatemian kuvanveiston professorina toiminut Jyrki Siukonen arvioi tuolloin, että vasikat kuuluvat kaupungin upeimpiin julkisiin teoksiin.
Tunteen ja materian vuoropuhelu on hurjaa. Äkkijyrkän taiteessa koko ei karkota herkkyyttä. Lisäksi veistokset kommunikoivat ympäristönsä kanssa – urbaanien peltilehmien fantasia pääsee jopa paremmin oikeuksiin maalaiskylässä kuin Helsingissä. Kierrätetty autometalli ei väänny vain huutomerkiksi kulutuksen ylivallasta, vaan lommoinen pelti kirkastuu. Rujous alkaa ilmentää itseään suurempaa, lehmyyden ideaa.
Eloisat peltilehmät muistuttavat siitäkin, miten luonto on alistettu välineeksi. Miten apparaatti lehmästä on tehty elintarvikeketjun maitokone.
Jos peltilehmän takapenkillä istuvilta lapsilta kysytään tietoja alkutuotannosta, tulokset saattavat olla outoja. Tutkimus Britannian koululaisten parissa paljasti, että kolmannes alakoululaisista uskoo juuston olevan peräisin kasveista. Osa arveli pastaa eläinkunnan tuotteeksi.
Vaikka Sipoon peltilehmät näyttävät rauhallisilta, taiteilijan karja on ollut liikkuvaista sorttia. Vuonna 1987 uhanalaisen suomenkarjan puolustaja vaelsi kyyttöjensä kanssa Savosta eduskuntatalon eteen. Lehmävaellus kohautti, mutta ei tehnyt taiteilijaelämästä vähemmän takkuista. Kotikunnat ovat vaihtuneet tiuhaan, myös taidelehmiä on kuljetettu kumipyörillä pitkin Suomea.
Vaarana on, että Porin vasikka ja Pyhä vasikka jatkavat matkaa.
Näin käy, jos sopeutettu talousajattelu ottaa Sipoossa ylivallan ja kasvaa kunnanrengistä isännäksi. Tällainen isäntä ei ole kiinnostunut uniikista huipputaiteesta eikä ymmärrä huolestua, jos elinympäristöstä katoaa väri, estetiikka ja mielikuvitus.
Kun Kulttuurirahastoa synnytettiin 75 vuotta sitten köyhään Suomeen, kiteytti L. A. Puntila aatteen ytimen: ”Kieltäydymme uskomasta suomalaisen ihmisyhteisön ja Suomen valtion olevan olemassa vain sen vuoksi, että saisimme syödä ja juoda enemmän, asua paremmin ja vaatettaa itsemme sekä jatkaa sukuamme.”
Saman maksiimin pitäisi toimia vanhassa kulttuuripitäjässä.
Julkaistu Sipoon Sanomissa 24.4.2014